torstai 18. huhtikuuta 2013

Kanpur


22.12.2012 Kanpur

16:50
Nukuimme tänään tosi pitkään, niin että paikkoja ihan kolotti. Teki gutaa. Lähdimme sitten etsimään tuktuk-kyytiä ja päätimme käydä samassa paikassa syömässä kun eilen, sillä paikka oli hyväksi todettu. Tilasimme naanleipää, kookos-malawi-kastiketta (en tiedä oikein mitä kaikkea siinä oli, mutta se oli taivaallista), riisiä ja kanaa tulisessa tomaatti-purjo-kastikkeessa, sapattia ja maukkaita isoja hillosipuleita. Kyllä lähti nälkä! Tuo ruoka oli tähän mennessä parasta, mitä tähän mennessä olin suuhuni laittanut Intiassa. Sitten lähdimme vatsat täynnä ostarille ja löysin vihdoin kivat alibaba/haaremihousut ja violetin suuren huivin. Oli kiva löytää vähän käytännöllisempää asustetta. Kävimme myös kahvilla ostarilla, mutta se oli ihan hirveää kuraa. Ei täällä osata tehdä kahvia. Teetä kyllä sitäkin paremmin! Kävimme ostamassa vielä hedelmiä junamatkaa varten. Hedelmät sai myös valita kojuilta aika tarkasti, etteivät olleet ihan saastan peitossa. Ostimme vain sellaisia hedelmiä jotka pystyi itse kuorimaan.

Intialaiset ovat kyllä hassuja. Heidän toimintatapansa ovat niin eri maailmasta. Ensinnäkin, aina on pakko säätää. Tuntuu että intialaiset saavat jotakin kiksejä siitä säätämisestä, kaiken pitää tapahtua mahdollisimman epäjohdonmukaisessa järjestyksessä. Ymmärrän tinkaamiskulttuurin, mutta että ihan kaikista rahasummista pitää vääntää. Tuktuk-kuski pyytää kyydistä 100 rupiaa, tarjoamme 40 rupiaa, kuski on olevinaan aivan pöyristynyt ja "lähtevinään" pois tilanteesta, mutta palaakin takaisin ja heittää että 50 rupiaa, sanomme että 30 ja kuski suostuu tähän leveä hymy kasvoillaan ja viittoo hyppäämään kyytiin. Sitten säädetään kuka ajaa, kuka lähtee kuskin neuvonantajaksi, kuka tulee rupattelemaan takapenkille kanssamme mukavia.. Ja jos haluamme kysyä joltakin neuvoa tai tilata kyydin, paikalle ilmestyy kuin tyhjästä kymmenkunta intialaista kuuntelemaan mistä keskustelemme. Tai oikeastaan, ei tuo kymmenenkään riitä. Miksi kaikkia kiinnostaa niin kauheasti? :D Kun kävimme hotellin respasediltä kysymässä apua tv:n käytössä, paikalle tuli säätämään viisi ihmistä. Kaikki huutaa, painelee kaukosäätimen nappeja, yksi ryhtyy lakaisemaan lattiaa, yksi suihkuttaa wc-tuoksua kylppäriin, yksi alkaa rämpyttää valokatkaisimia olisiko niissä vika. Wtf intialaiset! Intialaisten elekieltäkään en ymmärrä. Jos jotain kysyy niin ilme saattaa olla tuima mutta vastaus sisällöltään hyvinkin ystävällinen. Jotenkin ristiriitaista tuo kommunikointi. Mutta vaikka nämä ihmiset ovatkin omalla tavallaan ihan hulluja, niin silti heistä ei voi olla pitämättä!

23.12.-12 edelleen Kanpur

Ihmeteltiinkin jo Marikan kanssa miten meillä on ollut niin hyvä säkä kaikessa. Tai ainakin sen suhteen ettei mitään ole varastettu ja ollaan päästy liikkumaan ongelmitta kaupungista toiseen. Eilen oli tarkoitus mennä 23:30 junalla Varanasiin, mutta junamatka oltiin peruttu sumun takia. Joten joutuisimme odottamaan Kanpurissa todennäköisesti vielä seuraavaan aamuun. Guesthousen väki halusi tarjota meille anteeksipyyntö-illallisen, koska olivat herättäneet meidät viime yönä. Nyt vähän hävetti, kun he olivat ottaneet sen niin raskaasti.. Kävimme heidän perheravintolassa syömässä ja mietittiin mikä olisi suunnitelma B.
Saatiin ilmaiset ruuat!

Meille ehdotettiin että menisimme Varanasiin bussilla, vaikka tiet ovatkin huonot. Viimehädässä voisimme ottaa taksin, jollei muuta keksitä. Matkaa oli kuitenkin sen verran paljon, että taksilla matkustaminen olisi tullut kalliiksi. Tai olisi meillä ollut varaa siihen, mutta halusimme olla säätelijäitä. Olimme jo uloskirjautuneet ja valitettavasti guesthousella ei ollut enää kuin yksi pieni huone jäljellä jossa oli yhden hengen nukuttava sänky. Nukuimme molemmat siinä Marikan kanssa. Huoneessa oli suuri ikkuna (lattiasta kattoon) suoraan kadulle ja lasiovi hotellin puolelle, niiden suojina vain ohuet verhot. Nauratti yöllä kuinka uskallettiin nukkua siinä huoneessa. Helposti sen ikkunan läpi olisi tullut. Kadun melske oli kova ja vähän stressasi aamun juna/bussisäätö, joten unet jäivät taas vähiin.


Chaita perinteisistä savikupeista

23.12.2012 Mutkien matkassa

Aamulla saimme ostettua Kanpurin asemalta junaliput Varanasiin. Junaa oli tarkoitus vaihtaa Allahabadissa. Yhtäkkiä kaikki menikin taas säätämiseksi. Junalipuissa ei näkynyt mistä juna lähtee tai mikä junan nimi/numero on. Jonotimme lippuluukulle tiedustelemaan asiaa, mutta kukaan ei osannut auttaa, ihmiset tuuppivat ja ohittelivat. Yksi tyyppi tarjoutui auttamaan meitä ja selvisi että liput olivat sellaiseen karjavaunuun, jota nimenomaan halusimme välttää. Ei tarvitse olla ykkösluokkaa, mutta viimeisin luokka ei kuulostanut houkuttelevalta. Katselimme ohi vilistäviä karjavaunuja, ikkunoista tursusi ulos ihmisten raajoja, junavaunuista kuului pikkulasten huutoa ja itkua. Ahtaanpaikankammoisena tuo vaihtoehto oli pakko tyrmätä. Laiturilla vieressämme seisoi herra joka sanoi että meidän kannattaisi mennä bussilla, sillä junamme on jo melkein kahdeksan tuntia myöhässä.



Bussiasemalle siis. Bussit olivat kuin sota-ajalta, sellaisia jotka voisivat lahota millä hetkellä hyvänsä. Muuten bussi oli ihan ok ja penkit ainakin riittävän mukavat. Joissakin busseissa olimme nähteet sellaisia "lautapenkkejä", josta saisi varmaan tikkuja persuksiin.



Bussia piti vaihtaa Allahabadissa, alkumatka ja bussin vaihto sujui onneksi vaivattomasti. Bussit oli täyteen buukattuja, onneksi mahduimme rinkkojemme kanssa mukaan ja pääsimme vihdoin pois suht ahdistavasta Kanpurista. Aamulla kaikki vaikutti vielä niin toivottomalta. Matka kesti 11 tuntia ja bussikyyti oli aika hurjaa menoa sillä tiet olivat huonossa kunnossa. Vessataukoja ei ollut, jotein eväitä ja juomia piti nauttia niukasti. Siinä kyllä perseet puutui, oikeastaan perslihakset surkastuivat ja lapaluut syöpyivät kiinni selkänojaan. Busseissa oli myös aika kylmä. Melko loppuvaiheessa matkaa saavuimme moottoritielle, joka oli ruuhkautunut tulliin jonottavista rekka-autoista. Kuski ei malttanut siinä jonotella, vaan lähitikin ajamaan motarin viereistä tienpiennarta kauheaa rallia. Oli pilkkopimeää, ei katulamppuja. Maasto oli hyvin epätasaista, puiden ja puskien oksia iskeytyi koko ajan bussin peltiä vasten, mutta kuski vaan kiidätti niiden läpi. Bussi ajoi niin kallellaan, että voitiin vaan todeta Marikan kanssa: jos bussi kellahtaa kyljelleen niin litsaannutaan muiden matkustajien alle ja se on siinä. Tilannetta ei yhtään helpottanut se että oltiin ainoat naismatkustajat ja kaikki olivat kääntyneet toljottamaan meitä, istuttiin peräpenkeillä. Olin aika varma että tästä ei hengissä selvitä. Pian bussi pääsikin takaisin normaalille tielle ja saimme huokaista helpotuksesta. Vihdoin 21:15 saavuimme Varanasin bussiasemalle. Otimme tuktukin alle ja pyysimme kuskia viemään meidät Shanti-guesthouseen, jota kaverini oli suositellut. Kuski vei meidät niin pitkälle mihin kulkuneuvolla pääsi ja loppumatka piti kävellä pieniä kapeita ja mutkittelevia kujia pitkin. Varanasissa oli jotenkin ihan omanlaisensa tunnelma. Aivan eri Intiaa kun vaikka Delhi. Kysyimme neuvoa guesthouselle varmaan 5-6 kertaa 100-200 metrin matkan varrella, kunnes löysimme guesthousen. Se sijaitsi melko korkealla, "kukkulalla" josta avautuu näkymä suoraan gangesjoelle. Mahtavaa! Iltahämärässä se näytti aika kauniilta. Olimme helpottuneita että olimme selvinneet ehjin nahoin Varanasiin.
Shanti-guesthousen kattoravintolassa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti